MIKÄ ON SE, JOKA JÄLLEEN SYNTYY

Tultuamme käsittämään, että jälleensyntyminen on elävän jonkun toistettu asuminen ihmisruumeissa, me luonnollisesti teemme kysymyksen: Mikä on tämä elävä joku, tämä kestävästi jälleen syntyvä pääperuste? Kun koko opetuksen käsittäminen riippuu tähän kysymykseen saatavan vastauksen perinpohjaisesta ymmärtämisestämme, niin aikaa ei ole hukattu viipyessämme vähän niissä asianhaaroissa, jotka aiheuttivat tämän elävän pääperusteen ensimäisen syntymisen ihmismuotoon ja ympäröitsivät sitä. Tehdäksemme tämän syntymisen perinpohjin tajuttavaksi, täytyy meidän seurata ihmisen kehityksen jälkiä.

Ne, jotka ovat lukeneet ensimäisen näistä käsikirjasista, muistavat, että monadi eli aatma-buddhi selitetään „kaiken kehityksen alkulähteeksi, kaiken alussa ilmeneväksi, pakottavaksi voimaksi.” Ne, joille tuo rakenteellinen nimi on outo, käsittävät mitä teosofit ymmärtävät tällä aatteella, jos he tahtovat ajatella yleiselämää, kaiken olevaisen juurta, mikä asteettain omana ilmauksenaan kehittää ne eri muodot, jotka muodostavat maailmamme. Emme voi tässä lähteä tutkimaan maamme varhaisempien aikakaudellisten kehitystilojen historiaa. Se, toivon, tehtänee jossakin tämän kirjasarjan käsikirjasessa. Mutta tässä meidän täytyy tyytyä siihen, että saamme käsiimme nykyisen kehitysjakson alkuun vievän johtolangan, siihen aikaan, jolloin tulevan ihmisen aihe edellisen kehitystyön tuloksena oli ilmaantunut maapallollemme. H. P. Blavatsky on Salaisen opin toisessa osassa esittänyt kehityksen kulun seikkaperäisesti, ja siihen teokseen täytyy minun kehottaa kääntymään harrasta opiskelijaa, joka haluaa saada perinpohjaisia tietoja. Olkoon tarpeeksi, kun sanomme, että se fyysillinen muoto, josta ihminen oli tuleva, oli hitaasti ja asteettain kehittynyt, kahden suuren rodun käytyä täyden kehityksensä läpi, ja kolmannen rodun päästyä matkansa puolitiehen, ennen hun ihmiskunta oli saavuttanut fyysillistä eli eläimellistä luontoaan vastaavan täydellisyyden. Tämän luonnon, oikeudella kutsuttu eläimelliseksi, koska se sisältää kaiken sen, mikä ihmisellä on eläimen kanssa yhteistä — kiinteän ja fyysillisen ruumiin, sen eetterisen kaksoispuolen, sen himot, toivomukset ja halut — tämän luonnon olivat maalliset ja muut maailmankaikkeudelliset voimat miljoonien vuosien kuluessa rakentaneet. Sitä hautoi, ympäröitsi ja läpäsi se kaikkeuselämä, joka on „kehityksentakainen voima”, se elämä, jota ihmiset kaikkina aikoina ovat kutsuneet jumalalliseksi.

Eräs salaisopillinen teos, josta on mainittu Salaisessa opissa, ja joka käsittelee tätä kehityskautta, mainitsee ne muodot — rakennusopillisesti kutsuttu »astraalisiksi kaksoispuoliksi” (tod.näk. viittaus tarkoittaa ”eteerisiksi”, toim.huom.) — jotka olivat kehittyneet ihmisten fyysillisiksi ruumiiksi, ja kertoo siitä ajankohdasta, johon olemme päässeet, täten:

”Teosofia ei ole yksinomaan oppineita varten; se soveltuu kaikille.”

Rupasta (muodosta) oli tullut käyttöväline niitten monadien (seitsemännet ja kuudennet pääperusteet), jotka olivat päättänyt vaelluskiertokulkunsa edellisissä kalpoissa (ympäryksissä). Sitten niistä (astraalisista kaksoispuolista) tulivat ympäryksen ensimäisen ihmissuvun ihmiset. Mutta ne eivät olleet täydellisiä, ja olivat järkeä vailla.

Tässä oli, voimme sanoa, kehittyvän elämänilmaisun kaksi napaa: eläin kaikkine mahdollisuuksineen alemmalla tasolla, mutta väistämättömästi tajuton, omaatuntoa vailla, harhaillen tarkotustaan tuntematta maan pinnalla, itsetiedottomasti pyrkien eteenpäin sen siinä asuvan sisäisen voiman ajamana, joka aina työnsi sitä eteenpäin, tämän jumalallisen voiman, joka puhtaassa eetterillisessä luonnossaan on liian ylevä voidakseen päästä itsetietoisuuteen alemmilla tasoilla, ja siitä syystä on kykenemätön tekemään siltaa sen kuilun yli, mikä ammotti sen ja eläimellisten aivojen välillä, joita se elähytti voimatta niitä valaista. Semmoinen oli se elimistö, josta oli tuleva ihminen, olento, jolla on ihmeellisiä mahdollisuuksia, soittokone, jonka kielet ovat valmiit soimaan. Missä oli se voima, joka tekisi mahdollisuuksista todellisuuden, missä se kosketus, joka herättäisi sävelen ja lähettäisi sen väreilyn avaruuteen?

Kun hetki oli lyönyt, tuli vastaus menttaaliselta eli maanasiselta tasolta. Samaan aikaan kun tämä ylempänä mainittu kaksinaiskehitys, monalinen ja fyysillinen oli ollut käymässä meidän pallolla, oli kolmas kehityssuunta, jonka päämääränä oli ihminen, alkanut olla kulussa korkeammassa piirissä. Tämä suunta koski järjen kehitystä, ja sen kehityksen esineinä olivat alemmat »järjen pojat” (maanasaputrat), itsetietoiset, järjelliset olennot, kuten heidän nimensäkin osottaa. Maanasaputroista puhutaan monella eri nimellä: valon herrat, dhyan khohanit, kumaarat, viisauden lohikäärmeet, aurinko-isät j. n. e., vertauskuvallisia ja runollisia nimiä, jotka opiskelijalle hänen jatkaessaan lukemistaan tulevat puoleensa vetäviksi ja tutuiksi, mutta jotka tuottavat paljon huolta ja sekaannusta alottelijalle, joka ei voi päästä selville, onko hän tekemisissä yhden vai useamman olentoluokan kanssa. Tosiasia on, että nimi käsittää monta arvoastetta. Mutta yksi asia, josta alottelijan on tarpeen päästä selville, on se, että määrättynä kehityskautena siirtyi ihmisiin, lihaantui ihmisissä määrättyjä itsetietoisia, järjellisiä olentoja, joilla oli järjen kehityksen pitkä menneisyys takanaan, ja jotka fyysillisestä ihmisestä löysivät vastaisen kehityksensä valmiin ja sille sovelijaan työkalun.

Näitten »järjen poikien” tulo on runollisessa lausetavassa esitettynä Dzyanin kirjasta 1 otetuissa stanzoissa:

Viisauden pojat, yön pojat, valmiina jälleensyntymiseen, tulivat alas .. . Kolmannet (rotu) olivat valmiit. „Näissä me asumme”, sanoivat liekin herrat… Kolmannesta rodusta tuli viisauden herrojen vaahan (käyttöväline).

Nämä viisauden herrat lihaantuivat opettajiksi, ja heistä tuli ihmisten jälleensyntyvien minäin isiä, kun taas itse alempiasteisista aurinko-isistä tuli johtavien rotujen jälleen syntyvät minät. Nämä ovat ihmisessä asuva järki eli paremmin järkiajatukset, maanas eli viides pääperuste, jota toisinaan selitetään ihmiselliseksi eli järjelliseksi sieluksi. Pidän parempana puhua jälleen syntyvästä minästä ihmisessä asuvana ajattelijana pikemmin kuin järkenä, sillä sana ajattelija viittaa yksilölliseen olentoon, kun järki-sana taas käsittää jotakin epäselvää suvullisuutta.

On huomiota ansaitsevaa ja merkitsevää, että sana man (englanninkielessä ihminen), joka esiintyy niin monessa kielessä, johtuu tästä maanas-sanasta, sen juuresta, joka on man, ajatella. Skeat mainitsee sanan englannissa, ruotsissa, tanskassa, saksassa, islannissa, gotinkielessä ja latinassa (mas mansin sijasta), johtaen sen sanskritin man-juuresta ja siitä syystä määritellen ihmisen »ajatelevaksi eläimeksi”. Milloin tahansa me siis sanomme man (ihminen), sanomme ajattelija ja joudumme taaksepäin siihen ajanjaksoon, jolloin ajattelijat »tulivat alas”, s. o. lihaantuivat fyysillisessä käyttövälineessä, joka oli rakennettu ottamaan heitä vastaan, ja jolloin järjettömästä eläimestä tuli ajatteleva olento maanasin vaikutuksesta, joka siirtyi siihen ja asui siinä. Silloin ihminen puettiin „nahkavaatteisiin“, kun hän oli langennut fyysilliseen aineeseen, jotta hän söisi »tiedon puusta“ ja hänestä tulisi »Jumala”.

Tämä ihminen on jumalallisen ja eläimellisen tilan välinen rengas. Näitä tiloja olemme katselleet olemuksellisesti toisiinsa kuuluvina ja kuitenkin toistensa lähemmästä yhteydestä erillään pidettyinä. Hän ojentaa toisen kätensä ylöspäin jumalallista monadia kohden, sitä henkeä päin, jonka jälkeläinen hän on, pyrkien ylöspäin, jotta hän voisi itseensä sulattaa tuon ylevämmän luonnon, jotta hänen järkensä tulisi henkiseksi ja hänen tietonsa muuttuisi viisaudeksi. Hän laskee toisen kätensä eläimelle, joka kantaa hänet voittamaan alempia alueita, että hän kasvattaisi ja masentaisi sen täyttämään hänen omia tarkotuksiaan ja tekisi sen korkeamman elämän ilmauksen täydelliseksi välineeksi. Pitkällinen on se tehtävä, joka on hänen edessään; se ei merkitse vähempää kuin eläimen kohottamista jumalalliseksi, aineen hienostamista hengeksi, johtamista ylöspäistä kaarta sitä elämää, joka on kulkenut alaspäisen läpi, ja jonka nyt täytyy kiivetä ylöspäin, kantaen mukanaan kaikki ne hedelmät, mitkä sillä on siltä pitkältä ajalta, jonka se on ollut maanpakolaisuudessa oikeasta kodistaan. Viimein hän jälleen yhdistää yhden ainoan olemuksen erotetut ilmennyspuolet, saattaakseen hengen itsetietoiseksi kaikilla tasoilla ja aineen sen täydelliseksi ilmaisijaksi. Semmoinen on hänen korkea tehtävänsä, jonka täyttämiseksi jälleensyntymisen tulee olla hänen työvälineenään.

Tämä ihminen siis on meidän todellinen ihmisellinen itse, ja me erehdymme, kun ajattelemme ruumistamme »minäksi” ja arvostelemme tilapäistä »nahkapukuamme” liian korkeaksi. Semmoinen menettely on samallaista kuin että ihminen pitäisi vaatetustaan omana itsenään ja itseään paljaana vaatteittensa lisäkkeenä. Samoin kuin vaatteemme ovat meitä emmekä me niitä varten — niitten ollessa tarpeellisia ainoastaan ilmanalan, mukavuuden ja tavan vaatimuksesta — samaten ruumiimme ovat meille tarpeellisia ainoastaan meitä ympäröivien ehtojen tähden, ollen tarkotettuina meitä palvelemaan eikä orjuuttamaan. Muutamat intiaanit eivät koskaan tahdo puhua ruumiillisista tarpeistaan ominaan. He sanovat: »Ruumiini on nälkä“, ruumiini on väsynyt”, eivätkä sano: »Minun on nälkä” tai »minä olen väsynyt”. Vaikka tuo puheentapa meidän korvissa sointunee haaveelliselta, on se tosiasioihin nähden todellisempaa kuin se seikka, että pidämme itsemme samana kuin ruumiimme. Jos emme ajatuksessamme olisi tottuneet pitämään itseämme samana kuin se maja, jossa asumme, vaan samana kuin ihmisellinen itse, niin elämästä tulisi suurempi asia . Me harjaisimme pois surut samoin kuin harjaamme pölyn vaatteistamme. Ja tulisimme huomaamaan, ettei kaikkien meitä kohtaavien, tapahtumien mitta ole se tuska tai nautinto, jota ne tuottavat ruumiillemme, vaan se edistys tai taantumus, jota ne tuottavat meissä asuvalle ihmiselle. Koska kaikki asiat ovat kokemusperäisiä, ja koska kaikista niistä voidaan saada opetusta, niin tulisi meidän poistaa surujen oka tutkimalla sitä viisautta, mikä piilee jokaisessa surussa samoin kuin kukan lehdet ovat kätkeytyneinä nupukkaan. Jälleensyntymisen valossa muuttuu elämän ilmennysmuoto, sillä elämästä tulee koulu, josta meissä asuva ikuinen ihminen hakee kehitystään, se ihminen, joka oli, on ja tulee olemaan, ja jonka aika ei koskaan lopu.

Pääsköön siis vasta-alkaja täysin selville siitä, että ajattelija on ihminen, yksilö, jälleen syntyvä minä, ja että tämä minä koettaa yhdistyä jumalalliseen monadiin, kasvattaessaan ja puhdistaessaan eläimellistä itseä, johon se on yhdistettynä maallisen elämän aikana. Yhdistettynä tuohon jumalalliseen monadiin, joka on kipinä kaikkeuden elämästä ja erottamaton siitä, tulee ajattelijasta henkinen minä, jumalallinen ihminen. Ajattelijaa kutsutaan toisinaan monadin käyttövälineeksi, ikäänkuin siksi eetteriverhoksi, jonka avulla monadi voi toimia kaikilla tasoilla. Tästä syystä kuulemme teosofisten kirjailijain usein sanovan, että ihmisessä oleva kolmenkertaisuus eli kolminaisuus syntyy jälleen. Tämä lausunto, vaikka se onkin epäselvä, voi kelvata, jos opiskelija muistaa, että monadi on kaikkiyhteinen eikä osittainen, ja että tietämättömyytemme eksyttää meidät erottautumaan veljistämme ja näkemään jonkun erotuksen sen valon välillä, joka on toisessa, ja sen valon, joka on toisessa. Monadin ollessa kaikkiyhteinen eikä erilainen eri yksilöissä, voidaan tarkasti puhuen sanoa, että ainoastaan ajattelija syntyy jälleen, ja tätä yksilöllisenä olevaa ajattelijaa me nyt tarkastamme.

Tässä ajattelijassa asustavat kaikki ne voimat, jotka me luokitamme älyksi. Siinä ovat muisti, sisäinen näkeminen ja tahto. Se kerää kaikki kokemukset maallisista elämistä, joitten läpi se kulkee, ja kokoaa nämä tiedon lisääntyneet aarteet siinä itsessään sen oman jumalallisen alkemiian avulla muutettaviksi sellaiseksi kokemukseksi ja tiedoksi, joka on viisautta. Senkin lyhyen ajan kuluessa, minkä maallinen elämämme kestää, erotamme me hankkimamme tiedon ja sen viisauden, jonka me — valitettavasti liian harvoin — eritämme tästä tiedosta. Viisaus on elämänkokemuksen hedelmä, vanhaa ruunaava omaisuus. Paljoa täydellisemmässä ja runsassisällyksisessä merkityksessä on viisaus monen maallisen elämän hedelmä, elämäin, joissa on saatu tietoa, kerätty kokemusta, ja joissa kärsivällisyys on tehnyt täydellisen työnsä, joten jumalallinen ihminen lopulta on vuosisataisen kehityksen loistava tuote. Ajattelijassa on siis meidän kokemusvarasto, niitetty kaikkina menneinä elämänaikoina, satona korjattu monen jälleensyntymän kautta, perintö, jonka omistukseen jokainen varmasti tulee, kun hän oppii vapautumaan aistimusten orjuudesta, poistumaan maallisen elämän myrskyistä ja taisteluista siihen puhtaampaan seutuun, sille korkeammalle tasolle, jolla todellinen itsemme asustaa.

 

Muokattu Annie Besantin kirjasta ”Jälleensyntyminen” sivulta 13 alkaen, suomennos Veikko Palomaa