Tapasin Jussi Parviaisen helsinkiläisessä kahvilassa hänen juuri palattuaan viikon mittaiselta kuvausmatkalta Namibiaan. Puhe kumpusi Afrikan erityistilanteen ja Afrikan henkisen todellisuuden kautta Parviaisen elämään ja hänen uutuusteokseensa, Hybrikseen.
Jussi Parviainen: Namibiassa kohtaamani todellisuus oli hyvin kaukana siitä kuvasta, joka muodostuu uutiskuvien ja lehdistön kautta. Kuvausmatkamme aikana saimme paljon hyvää kuvamateriaalia ja konkreettisia oppeja demokratian juurtumisen vaikeudesta Namibiaan.
Onko Afrikassa ryhmäsielu, joka palaa sinne uudestaan ja uudestaan, on kysymys, joka herää kuin itsestään. Miksi muuten Afrikkalaiset toimisivat eri lailla kuin eurooppalaisessa kulttuurissa on tapana pitää normaalina? Jatkuva sukupuoliyhteyksien ketju, mañana-ajatuksella eläminen ja näennäinen toimettomuus eivät voi olla sattumaa.
Tapasin Jussi Parviaisen helsinkiläisessä kahvilassa 2006, kun hän valitsi vuoden rajakirjaehdokasta Ultra-lehdelle.
Rupert Sheldrake esittää ensimmäisessä kirjassaan A New Science of Life termin morfinen resonanssi, joka hänen mukaansa on koko maailmankaikkeuden olotila. Mielenkiintoisella tavalla tämä ilmiö tulee julki siten, että näennäisesti irralliset tapahtumat sittenkin tuntuvat linkittyvät toisiinsa. Toisen maailmansodan alla Englannissa sinitiaiset oppivat nokkimaan rikki maitopullojen metalliset suojakorkit.
Ilmiö katkesi kuitenkin toiseen maailmansotaan ja sinitiaispopulaatio kuoli käytännössä kokonaan. Kuitenkin sodan loputtua ja maidonjakelun jatkuttua sinitiaiset palasivat ja jatkoivat suoraan metallisten suojakorkkien nokkimista ja maidon juomista. Miten tämä on mahdollista, ellei ole jotain tietoisuuden tasoa, joka on asioiden taustalla.
SM: Samalla tavalla Afrikassa on siis jokin oppiläksy, joka vetää ihmiset syntymään sinne uudestaan ja uudestaan, kunnes he oppivat läksynsä siellä ja ovat valmiita jatkamaan uuden oppimista?
JP: Kyllä. Vaaditaan jokin disassosiatiivinen tekijä, joka laukaisee muutoksen ja se on jonkin karmisen opin oppiminen. Koko Afrikassa tuntuisi olevan rytminen kaava, jossa jopa oppositiojohtaja Namibiassa vastustaa vapaita vaaleja. Sven Krohnin sanoin on olemassa yliajallinen projektio, se mikä ihmisessä syntyy aina uudestaan. Miksi suomalaiset ovat aina olleet orjakansaa ja alamaisia. Jopa näinä Nokian aikoina me edelleen olemme epävarmoja ja omasta mielestämme alisteisia muihin kansoihin verrattuna. Mitä kansallistarustomme todellinen perintö on?
SM: Onko mielestäsi afrikkalaisuudessa jotain eroa kokemaamme todellisuuteen nähden?
Heidecker puhuu nyt-ajasta. Vertailussa tuntuu asialliselta kysyä, onko keskimääräinen eliniänodote, Afrikassa noin 40 vuotta, Euroopassa noin 80 vuotta, kuitenkin jollain tavalla epäyhteisverrannollinen. Voiko 40 vuoteen mahtua yhtä paljon kokemusta ja elämää kuin 80 vuoteen? Voiko afrikkalainen nyt-hetki olla pidempi ja täydempi kuin meidän kokemamme hetki?
SM: Siis samalla tavoin kuin lapsi kokee ajan pidempänä kuin aikuinen?
JP: Kyllä. Tuntuu siltä, että afrikkalaiset ovat lapsenmielisempiä kuin länsimaalaiset ja siksi lyhyempi elämä saattaa olla täydempää, jokaisen hetken tiedostavaa. Onko AIDSin keskellä koettu kärsimys lievempää afrikkalaiselle, kuin länsimaisen kokema päänsärky? Ja samalla onko sen kokemuksen kesto pidempi kuin meillä? Vastausta tähän ei ole helppo antaa, mutta kysymys on syytä esittää! An sichafrikkalaiselle hymy ei välttämättä sisällä tietoisuutta hymyilemisestä.
SM: Miten Afrikan ja kehitysmaiden auttaminen tulisi mielestäsi hoitaa?
JP: Afrikkaan pitäisi kaataa määrätön määrä rahaa. Afrikassa ei ole mielenkiintoista oppia eurooppalaista kulttuuria ja siksi sinne ei pidä viedä sitä. Sinne pitää viedä rahaa ja apua ja antaa Afrikan itsensä kehittyä haluamaansa suuntaan ja edistää omaa kulttuuriaan. Bill Gatesin tapaiset näennäisavustajat, jotka veroetujen tavoittelun nimissä lahjoittavat varoja, eivät ole oikealla asialla. Antamisen on oltava pyyteetöntä ja vapaata tavoitteista.
Vain antamalla vapaasti me voimme todella vaikuttaa. Se että jossain satamassa ruostuu kymmeniä traktoreita voikin olla ohjaamisen halun tulosta. Antamalla Afrikan itsensä ohjata paranemistaan voimme antaa heidän samalla oppia.
SM: Onko meillä varaa tuohon ehdottamaasi?
Eivät ihmiset länsimaissa tarvitse nykyisenlaista kulutusvaraansa, vaan täällä voitaisiin tulla toimeen paljon vähemmälläkin. Siksi on ilmeistä, että meillä on varaa auttaa. Terveydenhuolto ja koulutus on vietävä Afrikkaankin.
Bushin ja Saddamin väliset pienet ja typerät riidat pitää ohittaa ja jokainen herännyt ihminen ohittaakin ne olankohautuksella. On keskityttävä olennaiseen ja pahaa ei pidä vastustaa. Jeesuskin piti aikanaan tappaa juutalaisuuden nousun kukistamiseksi ja roomanvastaisuuden nujertamiseksi. Pahan vastustamisen sijasta tulee tukea hyvää. Tietynlainen Kristus-praxis pitäisi olla Hänen oppinsa ”olkaa viekkaita kuin käärmeet ja viattomia kuin lampaat”.
SM: Hierarkian spesifinen ohje toisen maailmansodan aikana D.K.:n sanoin kirjassa The Externalisation of the Hierarchy oli nimenomaan tarttua aseisiin ja estää Akselivaltioiden voittokulku. Miten yhdistät sen tuohon sanomaasi?
JP: Passiivisuus ei ole pahan vastustamattomuutta. Passiivisuutta ei missään nimessä pidä sallia ja pahahan toteutuu passiivisuudessa – vastuun ottaminen on eri asia kuin silleen jättäminen. Rukous on globaalein toimenpide, kun ajattelee aiemmin mainittua morfista resonanssia. Rukoushan muuttaa koko olevaista.
Sen sijaan vihan syntyminen kasvattaa vain pahaa ja vahvistaa vihollista. Jeesuksen markkinoima anteeksianto on siksi tärkeä, että viha syö tuntijansa sisältä päin. Paha saa vihaajan koko energian itselleen ja kaikki vihaajan voimat. Samalla hetkellä vihan syntyessä, koko taistelu siirtyy käytäväksi pahan alustalla sekä sen värähtelytaajuudella ja siellä ihminen häviää aina. Näinhän Ervastkin sanoo.
SM: Onko jokin tapahtuma, joka on erityisesti kasvattanut sinua henkisenä olentona?
JP: Olen koko ikäni lukenut, opinkin jo hyvin nuorena. Reilun kymmenen ikäisenä muistan lukeneeni Tapani Kuninkaan UFOja Suomen taivaallaja teosofista kirjallisuutta luin vuolaasti jo kolmentoista ikäisenä. En koskaan ole niinkään lukenut kertomakirjallisuutta. Ihminen, joka on jo 9-vuotiaana lukenut kirjaston parapsykologian hyllyn läpi, ei voi olla koskettumatta lukemastaan. Koko nuoruuteni vietin enemmän tai vähemmän mielikuvitukseni maailmassa ja muistan vaikkapa erään aukion, jonka kautta kuljin aivan joka päivä, koska tiesin, että siellä oli jotain maanulkoista toimintaa ja halusin nähdä sitä. Lapsena ja nuorena en koskaan liikkunut jengeissä vaan urheilin ja luin.
Myöhemmin luin paljon taidehistoriaa, koska taide kiinnosti minua hirmuisesti. Teatterihistoriaa luin paljolti senkin takia, että luominen on aina ollut minusta kiehtova tapahtuma: se miten joku voi kuopaista käteensä hyppysellisen multaa ja puhaltaa siihen elämän.
Tämän päivän tieteeltähän on ihmeellisellä tavalla käsite Jumalasta ikään kuin hävinnyt kokonaan. Antiikin aikaan hallintorakennuksen edessä paraatipaikalla ei ollut mikä tahansa kuva, vaan Jumalan patsas. Tieteessä tunnustettiin Jumalan presenssi kaikessa. Aina 1900-luvun alkupuolelle asti teosofia on ollut mukana modernissakin tieteessä ja Jumalan konsepti on ymmärretty erottamattomana osana tiedettä. Goethe, Heidecker, ja muut ovat kaikki edustaneet tätä näkemystä. Keisari Nero oli suuri Jumalan etsijä aina siihen asti kun hän turhautui ja sekosi.
SM: Nerohan oli nykyaikoina se toinen kerta kun antikristusenergia on päästetty valloilleen, toinen oli tietysti Hitler esikuntineen ja Akselivaltioiden johto.
JP: Kyllä, juuri näin ja minunlaiselle ihmiselle, joka kaikessa näkee Jumalan kosketuksen, ja joka vanhetessani aloin lipsua pois mielikuvitusmaailmastani, oli suuri pelastus että Vilho Raatikainen erään kerran muistutti minulle, että hengessä eläminen oli minulle ensisijaista ja kysyi miksen kirjoittaisi siitä.
Kirjoitinkin ja yhden ainoan istumisen seurauksena syntyi 80-liuskainen kuunnelmani Pimeyden rakenne, jonka filmatisointia parhaillaan suunnittelen. Tämän seurauksena kykenin ikään kuin palaamaan takaisin tuolle puolelle. Raatikainen oli nimittäin muistuttanut kysymyksellään minua juuri siitä, että minun ei tarvitse tulla hengen puolelta fysiikan puolelle, vaan voin sieltä puolelta elämällä siirtää hengen rajaviivaa kauemmas fysiikan puolelle ja tällä tavoin saatoin jälleen muistaa lapsuuteni olotilan.
Tämän seurauksena aloin myös kirjoittaa kirjaa Jumalan rakastaja. Itse asiassa kaikissa teoksissani on kehyskertomuksena teosofia ja Jumala. Mitäänhän ei voi tehdä toiselle, tekemättä sitä samalla itselle. Mikrokosmos kohtaa aina makrokosmoksen. Myös voidaan aina sanoa, että hyvässä näytelmässä on mukana irrationaalinen aspekti. Näin myös itse asiassa Sven Krohnin elämästä kertovassa Suojelusenkelissäni.Se kertoo yliminästä, Leibnitzin lanseeraamasta termistä, monadista, joka on yksittäisen ihmisen sirunen, hippunen, Jumalaa. Tätä kautta yksilön todellisuus niveltyy kaikkeuden todellisuuteen.
”Tahdon ja täyttymyksen väliin jää Tunnetila. Ihminen on sitä miltä maailma hänestä enimmäkseen tuntuu. Tämä on hänen luonteensa. Luonteensa mukaisesti ihminen luo kohtalonsa, juonipa hän sitä vastaan kuinka hyvänsä. Tämä on hänen itsensä tekemä Tragedia, itseensä suuntautumisesta luotua minän todellisuutta, ilman Toista, joka pelastaisi ihmisen!” Tämä on traaginen transportti, jossa ihminen elää elämäänsä sen jääväämättömään traagiseen loppupisteeseen, jonka hän on omalla haluamisellaan itse luonut. Siksi ihmisen pitää keskittyä ajattelemaan muita eikä itseään. Itseään ajatellen subjekti ja objekti yhtyvät ja lopputulos on aina tragedia. Tragedia ei kommunikoi muuta kuin tragediaa ja tässä tapauksessa narsismia. Kun huolehtii muista, ei erehdy tahdon maastossa, eikä siihen lankea.
Lopun lainaus Jussi Parviaisen kirjasta Hybris. Dramaturgian filosofia.ISBN: 951-0-30369-0